Lauantai 03.03.2007. Ensi yönä olisi sitten se täydellinen Kuunpimennys. Katselen Valkeakosken harmaan ankeaa ja pilvistä taivasta. Ei kyllä hyvältä näytä pimennyksen kannalta. Tuumaan, että surkeita ovat olleet kelit koko kuluneen talven ajan. Tällä kertaa olen jo valmiiksi sopinut lähteväni ystävieni luo Virroille. Ehkä siellä on parempi sää. Saankin pian tekstiviestin: ”Virroilla paistaa aurinko lähes pilvettömältä taivaalta.” Jess! Samaisten ystävieni talon pihapiirissä on tullut aiemminkin bongailtua tähtitaivasta. Paikka on mitä otollisin taivaan tarkkailuun ja mikä tärkeintä valosaasteeton.
Nyt ei muuta kuin kiilloteltu ja valmiiksi viritelty arsenaali autoon ja menoks sanoi Annie Lennox.
Sitikka huokaa ja radiossa soi enteellisesti Olavi Virran Hopeinen Kuu. Tämän täytyy tietää hyvää. Virrat here I come. Vielä Orivedellä taivas on pilvinen, samoin Ruoveden maisemissa. Alan hieman huolestua. Olikohan tuo kaverini tekstari sittenkin pelkkä vitsi sen auringonpaisteen suhteen? Vaan kun Virrat lähenee niin taivas repeää ja Aurinko paistaa täydeltä terältä.
Saavun perille ja ystäväni avaa minulle oven. ”Tulin nyt kun oli vähän puhetta”. ”Tervetuloa ! Kannetaan sun laitteistosi tänne sisälle odottamaan illan sessiota ja juodaan tulokahvit” tuumasi kaverini. Kahvinjuonnin lomassa vaihdamme kuulumiset ja arvuuttelemme kuinka tummaksi Kuu tällä kertaa oikein pimenee. Ranskalainen tähtitieteilijä André Danjon kehitti 1920-luvulla viisiportaisen asteikon kuvaamaan kuunpimennyksien tummuutta jossa numero 0 kuvastaa hyvin tummaa lähes näkymätöntä kuuta ja numero 4 kirkkaan oranssin tai kuparinpunaista. Numerot 1, 2 ja 3 ovat asteikossa siltä väliltä.
Illan kohokohtaa odotellessa virittelemme havaintolaitteistoa ja tarkistamme vielä netistä säätilan, joka näyttää ennustuksen mukaan hyvältä. Käymme saunassa ja toivomme ettei taivas mene ennustuksista huolimatta pilveen. Jo noin klo 21:30 viemme kaukoputken ulos jäähtymään. Pakkasta on liki -10 astetta ja taivas on kirkas kuin ihmisen mieli. Klo 22:16 näytös alkaa puolivarjon pimennyksellä, jonka havaitseminen on vaikeaa. Noin klo 23:30 alkaa sitten tapahtua. Kuun alareuna alkaa tummua selvästi.
Mutta mitä nyt? Virtain ylle alkaa kertyä pilvee, pilvee, pilvee. Aivan kuin edesmenneen Juicen laulussa. Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä. Kuun ympärille alkaa muodostua halo. Hei haloo meneekö tapahtuma sivu suun? Ei, ei sentään. Pilvet ja usva haihtuvat ja Kuu näkyy jälleen mitä upeimmin. Pentax raksahtelee säännöllisin väliajoin vain valotusaikoja hieman muuttelen. Tapahtuma lähestyy huippuaan. Kello 1:21 Kuu on peittynyt tummanpuhuvaan ruskeanpunertavaan varjoon. ”Mitäs luulisit, olisiko Danjonin asteikolla ehkä 2 tai 3?”, tuumaan kaverilleni Jakelle. ”No oli miten oli, mutta kaunis se on”, sanomme ystäväni kanssa lähes yhteen ääneen. Tällaisia tapahtumia tahtoo lisää. Pakkasta on jo -14 astetta, mutta eipä tuo meitä haittaa. Noin klo 1:50 kuu alkaa silminnähden vaaleta toiselta laidaltaan ja se alkaa siirtyä täysvarjosta puolivarjon puolelle. Klo 3:12 Kuu on siirtynyt jo kokonaan puolivarjon puolelle ja tapahtuma lähestyy loppuaan. Viimeiset kuvat ja noin homma on pulkassa. Mietin, että saikohan kaverit Tampereen Ursassa hyviä kuvia?
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kuvia tuli otettua n. 200 kappaletta. Pentax ja kaikki muukin toimi kuin se kuuluisa ”Junan Vessa”. Nyt nukkumaan ja aamulla taas kotia kohti. Sitten se duuni vasta alkaakin kun valmistelen kaikki nuo raakakuvat ja teen niistä koosteen. Kotia kohti ajellessa päässäni pyörii ajatus avaruuden äärettömyydestä. Jep! Niin teenkin, koostankin pimennyskuvat äärettömyyden symboliksi.
